Viimeisin päivitys elämän viestiin

Tänään kömmin puoliflunssaisena syömään aina yhtä hyvään lounasravintola Raikuun. Olo oli vähän surkea; olin kylmissäni ja väsyksissä. Mietin, että taasko itseni sairastutin ja mihin ihmeeseen voimani tuhlasin. Kaipasin kotiin.

Pikku hiljaa aloin kuunnella, mitä ympärillä tapahtui. Valon valtameri. Ai mitä? Niin se Jukka Poika lauloi kahvilan kaiuttimista. Sanat hukkuivat siihen, että joku kiitteli tyytyväisenä kalakeittoa. Sitten taas uppouduin niihin lauluihin. Menneiden haamut ja huomisen huolet tulee joskus tähän päivään häiriköimään, mut silloin tarvitaan Lisää lempee, kiitollisuutta, suoraan valon valtamerestä, siitä vaan ammentamaan, enkelitkin tekee niin.

Ei se ole mitään kiiltokuvakikkailua, joka parfymoi paskan. Se on tietoisuutta, tuntua siitä, että jossain paskankin hetken sisässä ja alla on sanatonta, muodotonta hyvää. Tajusin, että tätä minä kaipaan kuulla, tästä minä virkistyn ja rentoudun. Piti ottaa oikein santsikuppi teetä, kun oli niin hyvä levätä niissä lauluissa. Tunsin viettäneeni teehetken kotona. Oli hyvä jatkaa matkaa.

Ratikassa oli aggressiot valloillaan. Mies mesosi, että hänen kassiaan ei vittu saanut repiä ja nainen, että älä sä perkeleen rakki tuu saatana mua nuolemaan. Ne sanat oli osoitettu opaskoiralleni Kessulle, joka viis veisasi naisen vihasta vaan jatkoi hännänheilutusta. Tajusin, että Kessu oli asian ytimessä. Ympärillä seisoskelevat kanssamatkustajat meinasivat lähteä mukaan tähän houkuttelevaan imuun ja alkaa kiroilla siitä, miten liikkeellä olikin kaikenlaisia hulluja ja kusipäitä. Minä päätin, että minulta saa tällä matkalla samaa hyvää kuin minä sain Jukka Pojalta. Jaoin kaikille pelkkää ystävällisyyttä ja rauhallisuutta, jota todella tunsinkin.

Ratikasta poistuttua tapasin yllättäen kahville menossa olevan kaverin. Vaihdettiin kuulumisia. Hän olisi voinut tyytyä sanomaan, että hyvää kuuluu. Sen sijaan hän sanoitti, miltä tuntuu, kun elämä tarjoilee surua ja menetystä. Se oli rohkeaa ja rehellistä puhetta. Oli hyvä paikka olla vaan, kuunnella sitä kokemusta tarvitsematta pyrkiä mihinkään "se menee ohi, kyllä se siitä" -höpötykseen. Oli hyvä hetki tavata, muistin, että olen osa upeiden ihmisten muodostamaa verkostoa.

Tämä tapahtumasarja muutti täydellisesti olotilani, tietoisuuteni vireen. Muistin, kuka olen ja mihin haluan mennä. Ratikassa kiroillut nainen sanoi, että perkele kun ei sitten ikinä olla perillä. Kysyin, mihin hän oli menossa. "Helvettiin oon menossa mutkun sinnekin kestää viis tuntia!" Niinpä. Kuka on ajanut meidän päähämme, että suunta on päin helvettiä tai että perille on pitkä matka? Mitä jos koti onkin teekupillisen ja laulun päässä? Ootteko tsekanneet, missä mennään? Viestii on muutettu viimeks - nyt!

Elämänvoimaa ja kosketuksen kiitollisuutta

Kaadan kuppiin viinirypäleensiemenöljyä ja lisään pari tippaa eteeristä ruusuöljyä. Asiakasta odotellessa laitan öljyn lämpenemään vesihauteeseen ja etsin koneelta tätä tarkoitusta varten kerätyn soittolistan. Mikä tahansa rentutous-ambient ei kelpaa; olen halunnut valita musiikkia, joka johdattaa minut itseni läsnäolon ja rentoutumisen tilaan. Pyyhkeet ja peitot ovat valmiina ja oma mieleni täynnä iloa siitä, että tämä uusi alue on osa työtäni. Elämänvoima-hieronta voi alkaa.

Puolentoista tunnin suvannon aikana käteni käyvät läpi asiakkaan koko kehon päästä varpaisiin ja sormenpäihin, lukuunottamatta sukuelimiä. Kädet kulkevat pitkin vedoin, sivelyin ja painalluksin. Ne avaavat linjoja, hellittävät jännityksiä ja saavat nesteet ja energiat liikkeeseen. Pian liikkeiden ketju kuljettaa minut tilaan, jossa ei juuri ole ajatuksia. On vain käsien alla tuntuva keho ja kunnioitus sitä kohtaan. Välillä ajatus pyrähtää tarkistamaan seuraavan liikkeen, mutta pian palaan hoidon meditatiiviseen rytmiin.

Kaikista upeinta on kiitollisuus. Usein se kohdistuu hierottavaan kehoon. Kiitän mielessäni jalkaa, joka kantaa tätä ihmistä eteenpäin, selkää, joka tekee ahkeraa työtään. Minulle ihmiskeho on kaunis. Rakkaus ei erittele laihaa tai lihavaa, ei soimaa jumeja sen enempää kuin olemattomia lihaksiakaan. Kiitos ja kunnia syntyy silkasta olemassaolosta tässä yhteisessä hetkessä. Ja siinäpä onkin vähintään puolet hoidon taiasta.

Joskus tuntuu aivan käsittämättömältä, että tämä Elämänvoima-hieronta voi yhtäkkiä olla osa työtäni. Minä opin sen viime kesänä kahden viikon retriitillä Italiassa. Hieronnan kehittänyt Susan Hedman opetti sen meille; opiskelimme viikon ja harjoittelimme toisen viikon. En ollut uskoa, miten luontevasti hoito siirtyi käsiini. Jatkoin harjoittelua Suomessa, Saukkosaaren mökkimme pirtissä, tulen rätistessä hellanpesässä. Reilun kuukauden päästä ensimmäinen maksava asiakas käveli hoitohuoneeseeni Hyvinvointikeskus Elämänlähteeseen, uuteen tilaamme Tapiolassa.

Voiko tämä olla totta? Voiko oppiminen olla näin kevyttä? Voinko todella osata tämän uuden asian? Mielen vanha malli väittää, että kyllähän hyvän työn oppimiseen pitäisi kulua vähintään vuosi; ei hyvä voi näin helpolla syntyä. Käteni tietävät toisin. Ja niin tietävät nekin, jotka ovat käsieni kautta kulkeneet.

On aika asettua vastaanottamaan. Opiskelukaverini harjoittelee Elämänvoima-hierontaa minuun. On fantastisen miellyttävää tuntea oman kehonsa rajat ja ottaa vastaan perinpohjaista ja lempeää kosketusta. On ihanaa, kun tämä ei lopu heti vaan jatkuu, jatkuu. On ylellistä antautua varmoihin, pehmeisiin otteisiin, antaa tajunnan lipua unen rajalle ja jättää keho lempeisiin käsiin. Hoidon jälkeen keho tuntuu rennolta ja täydeltä. On palailtava varovasti ja hellästi tekemisen maailmaan; sukellus olemiseen oli sen verran syvä. Eipä ihme, että tätini olisi halunnut nimetä tämän nirvanahoidoksi.