Jumala minussa

Olen juuri päättänyt 20 viikon kurssin, jolla meditoitiin neljänä päivänä viikossa. Olen kertonut monille omistaneeni syksyn sille, mutta aika harvoille olen maininnut kurssin otsikon. Syykin selviää, kun sanon sen nyt: Jumalallinen yhteys. Auts, sfääreihin mentiin että pätkähti! Vai mentiinkö? Taas minussa nousee kapinallinen Riikka paukuttamaan, että on se nyt hitto, että papit ja piispat julkaisevat vaikka mitä dialogeja ja mietelmiä Jumalasta ja sitten minä muka vaikenen siitä, kun menee liikaa sfääreihin. Ei kun minäkin haluan!

Vaan onhan se Jumala aika vaikea juttu. Yhä edelleen se mielletään jonkinlaiseksi persoonallisuudeksi. Jumala katsoo ja tietää kaiken, vastaa joihinkin rukouspyyntöihin ja evää toiset, johdattaa jotkut pelastumaan täpärästi ja antaa toisten kuolla ja lopulta ottaa toiset Taivaaseen ja heittää uskottomat ikuisesti ulkopuolelle, kyynelsilmin tietysti. Tähän persoonallistamiseen liittyy niin paljon kysymysmerkkejä, että järkeään terävästi käyttävät ihmiset ovat luovuttaneet kokonaan ja minun mielestäni hyvästä syystä. Toiset näkevät järjelliset aukot, mutta eivät piittaa niistä, koska Jumala tuntuu tarjoavan ainoan lähteen ehdottomalle, horjumattomalle rakkaudelle. Jos joku sanoo kokevansa jumaluuden itsessään, niin siitä se hämminki vasta alkaakin, koska koko Jumala-kuva on niin ryvettynyt väärinkäytetyistä sanoista ja tyhjästä toistelusta.

Minuun kolahti pohdinta, jonka joku lapsi esitti, kun häneltä kysyttiin, mikä on Jumala. Vapaasti muisteltuna se meni jotenkin näin: "Minä olen miettinyt, että mikä oikeastaan on jalka. Jos ei voi oikein tietää sitäkään, niin miten voi tietää, mikä on Jumala." Minulle tämä on paljon enemmän kuin hauska lapsen pohdinta.

Meillä on päässä selkeä mielikuva siitä, mikä on jalka. Meillä on siitä fysiologista tietoa. Mutta laitapa silmät kiinni ja ala etsiä kehollista jalan tuntua. Ota vaikka varpaat ja jalkaterä nilkkaan asti. Tunnustele kehon sisäistä tuntemusta. Tunnetko olemassaoloa, kihelmöintiä, lämpöä, kylmyyttä, elämää? Kun keskityt silkkaan tuntemukseen tarpeeksi kauan, jalan olemus alkaa menettää muotoaan. Se on vain möykky, kimpale olemassa olevaa elämää, nimetöntä jotakin.

Ainoa, minkä voit näin suoraan havaitsemalla varmasti tuntea on, että se on olemassa. Kaikki muu, sen osan nimeäminen jalaksi, sen fysiologia ja anatomia tulee vasta tämän nimettömän perustuntemuksen jälkeen, ikään kuin kerrokseksi sen päälle. Mitä tapahtuu, jos ulotat saman suoran, sanoja ja määrittelyjä vailla olevan havainnoinnin varpaista päälaelle, vain tunnustellen tuntemuksia koko matkalta? Jos pystyn pitämään huomioni tässä havainnoinnissa, voin tavoittaa tilan, jossa koko minä on tätä nimetöntä olemista. Sillä on aika vähän tekemistä sen kanssa, että olen Riikka Hänninen, 32-vuotias helsinkiläinen, sokea nainen.

Kun kuuntelen tätä muodotonta, nimetöntä perusolemista, havaitsen, että se on neutraalia. Se ei myrskyä tunteideni mukana eikä muutu siitä, että maksamattomat laskut kaatuvat niskaan. Se ei loukkaannu pahoista sanoista eikä häiriinny flunssasta tai nilkan nyrjähdyksestä. Se vain on ja on, neutraalina, pehmeänä, vakaana kaiken kivun ja häiriön alla. Ja kun uppoudun tunnustelemaan sitä, sillä ei tunnu olevan rajoja. Minulla on iho, mutta tämä oleminen ei jotenkin tunnu loppuvan ihon rajoihin.

Tämän olemassaolemisen tunteminen herättää minussa rauhaa, luottamusta siihen, että on jotakin, joka ei koskaan petä, olemisen riemua, joka ei synny ja kuole tietyistä, ulkoisista ärsykkeistä. Kun olen kosketuksissa siihen, lakkaan huolehtimasta ja jossittelemasta. Ajatukseni vapautuvat luottamaan ja luomaan uutta. Alan käyttää jotain sellaista aluetta kapasiteetistani, joka on paljon nopeampi ja vaistomaisen älykkäämpi kuin normaali, aika tahmea mielentilani. Se on tila, jossa minun tarvitsee ponnistella vähiten jonkin aikaansaamiseksi. Ja kun vien tiukaksi solmuksi kovettuneen kärsimyksen tunteeni tähän olemiseen, tunnen rajatonta rakkautta, joka kykenee parantamaan syvimmänkin haavan pelkällä olemassaololla.

Näin minä hahmotan kaiken olevan rakenteen. Kaiken fyysisen, solujen ja atomien alla meissä on tämä ulottuvuus, jota ei voi nimetä eikä selittää, mutta jonka jokainen voi tuntea ja kokea konkreettisesti. Se on sama uskoville ja ateisteille, vauvoille ja vanhemmille, nobelisteille ja dementikoille. Minulle se on meidän todellisin, perimmäisin olemuksemme. Ei ole väliä, kutsutaanko sitä Jumalaksi vai elämäksi vai ei-miksikään. Tärkeää on se, mitä sen kokeminen avaa meille.

Tämä on minun kosketuspintani jumaluuden kanssa. Jos jokin, niin tämä alkuolemisen kokemus ansaitsee Jumalan nimen. Se tuntuu jatkuvan äärettömiin käsityskykyni ulkopuolelle. Se tuntuu olevan persoonaton ja samalla tietoinen tila. Mieli menee tästä ihan sekaisin, mutta kokemus on yksinkertainen. Jokainen tunnistaa sen heti, kun kokee sen eikä sitä tarvitse kyseenalaistaa tai epäillä.

Miettikäähän, mitä merkityksiä kristinuskon ydinlauseet saavat, jos niiden ajatellaan viittaavan tähän perusolemiseen kaiken takana: Minä (oleminen) olen Tie, Totuus ja Elämä. Minä ja Isä (oleminen) olemme yhtä. En voi mitään omin neuvoin. Ihminen on Jumalan (olemisen) kuva ja kaltainen. Jumala (oleminen) on rakkaus. Olisiko taivasten valtakunta toden totta meissä? Ja entä jos perisynti onkin vain sitä, että hyvä ja paha tieto, siis ajattelu, mielen toiminta, tunteiden myrskyntä ja draama on täyttänyt tajuntamme niin, ettemme enää kuule sitä hiljaista jotakin, joka on sen taustalla? Silloin tuhlaajapojalla on kovin lyhyt matka kotiin ja Helvetti lakkaa, kun me lopetamme sen.

Jumalallinen yhteys -meditaation päämäärä oli saattaa osallistujat pysyvään kosketukseen oman jumalallisen osansa kanssa. Varmaan kaikilla oli höttöisiä mielikuvia siitä, mitä se tarkoittaisi. 20 viikkoa selvensi minulle, että se tarkoittaa sitä, mitä juuri kuvailin. Sfääreissä leijailun sijasta jalkani ovat vakaammin maassa kuin koskaan elämässäni. Olen vieläkin aivan ihmeissäni tämän arkisen yksinkertaisuuden ja selittämättömän suuruuden yhdistelmästä. Ehkä ihmisyys onkin juuri sitä, muhevan maan elämä ja muodottoman olevaisen mysteeri yhdessä paketissa.

Allergikko karkkikaupassa

Kerran minua houkuteltiin viikonlopun kestävälle henkisen tiedon peruskurssille. Ohjelmassa oli ainakin menneiden elämien tarkastelua, aurojen katsomista, tonttujen ja muiden henkiolentojen tunnustelua, henkimatka tapaamaan omaa mestaria tai muuta henkiopasta, esineiden ja asioiden (mm. veden) energisoimista ja olisiko mukana ollut vielä kivillä parantamista. Siihen aikaan en tuntenut vielä mitään henkioppaita tai yhteyksiä. Olin vasta havainnut, että tämäntyyppiset asiat kiinnostivat minua. Mutta pelkkä kurssin sisällön kuunteleminen veti minut aivan hämmennyksiin. Henkinen tieto. Tätäkö se siis oli? Kuulosti ennemminkin karkkikaupalta.

Yhä edelleen palaan monesti samaan hämmennyksen ja vierauden kokemukseen henkisissä piireissä. Kuuntelen, miten ihmiset saavat guruiltaan energiavihkimyksiä, joita voi saada vain näiltä tietyn vihkimyspolun käyneiltä tyypeiltä. Kuuntelen, miten ihmisen energiakenttä ja koko maailma jaetaan ainakin seitsemään tasoon ja ties kuinka moneen ulottuvuuteen. Siis mihin? Luen kanavoituja tekstejä, joiden lähteillä on aina hieno, vierasperäinen fantasianimi ja joissa on yleensä aina suurten sanojen käsittämätön osio. Kaikki se ylimaallisuus hämmentää, kiusaa ja surettaa minua. Koen olevani allerginen.

Hämmennys syntyy siitä, että kyllähän minä itsekin olen samojen ilmiöiden äärellä. Minulla on kokemukseni energiasta ja henkioppaista, yksinkertainen, koruton, nimetön kokemus, joka on täydessä synkassa arkeni kanssa ja jota en vierasta vähääkään. Kun yritän puhua siitä näillä sanoilla, tunnen olevani ulkomaalainen, kuin puhuisin vieraan kielen ja kulttuurin sanoilla. Peloissani olen kysynyt, haluanko käyttää sanoja, jotka kantavat mukanaan karkkikaupan kiehtovaa tuoksua? Mutta onko minulla vaihtoehtoja, jos kerran haluan puhua?

Helpotus alkaa löytyä, kun katson, mikä luo tämän karkkikauppailmiön. Meediot-sarjan päähenkilö sanoi jotain hyvin huomionarvoista: ”Jos mulla on vahva halu uskoa, että tää on totta, niin sit se on totta.” Mistä tämä vahva halu uskoa kumpuaa? Mitä me haluamme? Miksi ihmiset haluavat mieluummin henkisiä ilmiöitä vilisevän viikonloppukurssin kuin yksinkertaista läsnäoloa? Miksi kanavointi menee perille paremmin, jos sen on lähettänyt mestari Amygdala eikä mestari Pekko?

Kiehtova henkinen ilmiömaailma on kuin betonilähiöön ilmestynyt haltiatar. Haluamme pelastusta arjen jähmettyneisyydeltä, kutistuneilta haaveiltamme, möykyiksi kovettuneilta tunteiltamme, yksinäisyydeltämme. Haluamme jotakin, mikä saisi elämän säihkymään salaperäisenä, uusia lupauksia kuiskien. Haluamme epätoivoisesti, ettei arjen painajainen ole totta. Auran väreihin ja automaattikirjoitukseen uppoutuminen on nopea tapa täyttää tajunta jollakin kiehtovalla. Se on paljon miellyttävämpää kuin kääntyä hiljaa kohtaamaan kaikki se, mitä haluaisimme välttää.

Pointti ei siis ole väittää, että henkisissä ilmiöissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä motiivi ajaa meidät niiden luokse? Käytämmekö henkisyyttä peittämään jotakin, korvaamaan jotakin, värittämään tunteet ja tosiasiat tietynlaisiksi? Onko voimakas halu kokea tietynlaisia henkisiä kokemuksia suurempi kuin halu kokea ja ymmärtää totuus itsestä ja muista?

Mitä jos enkeleiltä riisutaan heidän kauniit nimensä? Mitä jos väitän, että kaikki energiahoito perustuu yhteen ja samaan energiaan? Kestääkö tietyn healingin järjestelmä tämän väitteen? Mitä jos opettajaa, gurua tai mestaria ei huomenna enää ole?

Jos etsimme henkisyydestä voimaa, joka voisi pelastaa meidät itseltämme, olemme valmiita uskomaan vihkimyksen saaneiden sanaan ehkä miettimättä lainkaan, millä perusteella joku on meille totta tai ei-totta. Niinpä ihmiset toistelevat tietyllä, pehmeällä äänensävyllä henkisiä peruskauraviisauksia kuten ”Rakkaus on vastaus kaikkeen!” Niin se ehkä onkin. Kuitenkin sitten joku heikkona hetkenään paljastaa luottamuksellisesti, että ei ole vuosikausiin ymmärtänyt, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa.

Ihminen saattaa rakentaa kokonaista uskomusjärjestelmää myöntämättä itselleen, että kaiken perustana on tosiasiassa epävarma, muiden lausunnoille perustuva uskomus, ei oma, vakaa kokemus. Mitä pidemmälle tällainen rakennelma etenee, sitä lujemmin siitä on pidettävä kiinni, koska sitä kamalampaa olisi myöntää, että sen perusta on tyhjän päällä. On siis parempi pitää se lämmin, hyväntuoksuinen, samanhenkinen yhteisöllisyys kuin olla rehellinen ja astua ei-tietämiseen ja epävarmuuteen. Miten tavattoman inhimillistä ja rakastettavaa. Ja väistämättä tuskallista, kun elämä haihduttaa ei-totuuden.

Yksi hämmennyksen syistä on se, että sanat ovat aidosti epätarkkoja. Kokemukset, joita yritämme kuvailla sanoilla ovat sanojen lokeroivan rakenteen ulkopuolella. Vähän kuin yrittäisi kuvaila värejä sokealle. Niistä voi sanoa jotain summittaista, mutta värien todellinen luonne jää tavoittamatta. Siksi oma kokemus on minusta aina ensisijainen. Muiden sanat voivat vain ehdotella suuntia, mutta totuutta ne eivät koskaan kerro. Totuus voi paljastua vain minun tietoisuudessani.

Voiko sitten löytyä kokemus, joka kestää epäilyn? Mistä sen tietää? Voiko tästä haluamisen kehästä päästä eteenpäin? Millä tavalla voisi erotella ja päätellä, mikä on mitäkin? Sitä pohdin seuraavaksi.