torstai 30. joulukuuta 2010

Julkiset sokkotreffit

On puoli vuotta siitä, kun Sokkotreffit elämän kanssa julkistettiin. Toinen painos on hyvällä alulla eli kirjoja on maailmalla melkein kuusi sataa. Myyntilukuja tärkeämpää on se, mitä kirja on ihmisille tuonut.

Kootessani kirjaa väheksyin tunnetasolla koko juttua. Tietysti ajattelin, että hienoa, kun nämä kolumnit saadaan yhteen. Kuitenkin se tuntui siltä, että nämähän nyt ovat vaan näitä vanhoja juttuja. Ei se tuntunut kirjalta, esikoiselta. (Tai no, onhan minulla pikkuesikoinen, Pistenuotit pähkinänkuoressa.) Nyt mieleeni nousevat puolen vuoden aikana saapuneet viestit. Kaikkien niiden lukeminen ja kuuleminen on muuttanut käsitystäni tästä kirjasta ja sen merkityksestä

Jotkut ovat sanoneet, että kirja on liian lyhyt, että minun olisi pitänyt kirjoittaa enemmän. No hyvänen aika, enhän minä ole elänyt enempää kuin tämän. En vielä voi kirjoittaa sokean vaimon, äidin, lesken tai vanhuksen elämästä. Toki tässä kirjassa on vain rippunen minun runsautta pursuilevasta elämästäni, mutta eihän tämä olekaan mikään elämäkerta. Tämä on sokeuden ja elämäni vuoropuhelu, ja olen kirjoittanut kutakuinkin kokotähänastisen dialogin tähän. Muu elämäni on osa toista tarinaa.

Toiset ovat kertoneet käyttäneensä aikaa kirjan sulatteluun, edenneensä hitaasti. Ja onhan siellä pähkinöiksi kiteytyneitä oivalluksia, joiden kiteyttämiseen minultakin on mennyt aikaa. Muutamia jokin kirjassa on suorastaan ravistellut, nostanut esiin epämiellyttäviäkin havaintoja omasta itsestä. Niin tapahtuu joskus sokkotreffeillä elämän kanssa.

Olen tyytyväinen siihen, etten alkanut päivittää kieltä ja sanomisen tapaa siihen, miten nyt olisin puhunut. Sanomisen muutos on osa tarinaa. Huvittaa lukea ihan ensimmäisiä kolumneja. Kuulen niissä sen Riikan, joka käyttää kieltä ollakseen nuoruutta pursuava, sopivan nokkela ja cool. Niin kuin vaikka silloin, kun puhuin sokean lapsen peloista: ” Ei tarvitse soittaa valkotakkisia setiä. Olo on ihan ok, kiitos vain.” Hehehee. No, oikeastaan ihan rakastettavaa ja asiaankuuluvaa siinä iässä ja mielentilassa, jossa olin.

Nyt haluan käyttää kieltä toisin. Asiat, joita pohdin ovat usein ainakin puoliksi sanojen ulottumattomissa. En oikeastaan voi muotoilla kaikkea sanoista. Voin vain käyttää sanoja viittaamaan kokemukseen, jonka joku muukin ehkä tunnistaa sanallisten tienviittojeni perusteella. Silloin kysymys kuuluu, pystynkö piirtämään tarpeeksi selkeitä tienviittoja. Ja varsinkin kirjoittaessani fiktiota käytän kieltä kuin musiikkia, luomaan tunnelmia, tuoksuja, siirtämään niitä elämyksiä, joita minä itse tunnen. Silloin yritän piirtää kuvan mahdollisimman eläväksi, etsin mahdollisimman täsmällisiä ja vivahteikkaita sanoja kuvaamaan sisältöäni.

Voimakkaimpana viestinä kuulen kiitoksen siitä, että olen jakanut elämääni peittelemättä, kaunistelematta, surkuttelematta. Monet ovat kiittäneet siitä, että kerron onnistumisistani tekemättä niistä supertarinoita ja kerron myös kapuloista rattaissa. Olen saanut kuulla kirjan herättäneen merkityksellisiä oivalluksia.

Sisimmässäni on sanaton ihmetys ja kiitollisuus elämää kohtaan. Tunnen kunnioitusta ja nöyryyttä siitä, että minulla on ollut mahdollisuus avata elämääni muille ja antaa kipinä merkityksellisille kokemuksille. Siinä on jotain pyhää, jotain syvästi oikein, siinä, että meidät on tarkoitettu jakamaan ja kokemaan yhdessä. Taas kerran toteutuu elämän uskomaton alkemia: Nekin hetket, jotka ovat tuntuneet virheiltä ja varjoilta, voivat kääntyä kantamaan merkitystä ja lohtua niin monille. Sanaton kiitokseni, Elämä rakas!

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Kammottava hiljaisuus

Sähköposti on minulle helpoin elektroninen viestintätapa. Silti olen alkanut inhota sitä. Tänä syksynä olen lähettänyt häkellyttävän paljon mailikutsuja, pyyntöjä ja ehdotuksia, joihin vastaus on ollut täydellinen hiljaisuus. Alkaen syntymäpäiväkutsuista ja päätyen yhteisten proggisten hoitoon. Minä pyydän ja muistutan ja kysyn uudestaan – turhaan. Ei vastausta.

Yritän olla fiksu ja ymmärtää. On vähän pakkokin, koska syyllistyn ajoittain itse samaan mailihiljaisuuteen. Eikä siinä ole mitään henkilökohtaista. Päivät on vaan niin täynnä kaikkea, ja kun sitten pääsee sen mailin ääreen, niin sitä on jo niin poikki, että ehkä vastaan huomenna paremmilla aivoilla. Ja sitten se mailikasa kertyy ja koko viesti hukkuu sen uumeniin. Eihän siitä voi moittia, eihän? Siis kaikkihan myöntävät, että onhan se kettu juttu olla vastaamatta, mutta sehän on myös niin normijuttu ja niin ymmärrettävää.

Jos olen rehellinen, ääni sisälläni kirkuu: Ei, en helvetti ymmärrä! Se ääni kirkuu, että minua sattuu ja loukkaa se, että saan vastaani hiljaisuutta asioissa, jotka ovat henkilökohtaisia tai toisissa, joita on lupauduttu hoitamaan yhteisesti. Joskus tunnen itseni nöyryytetyksi huomion kerjäläiseksi, kiireisiltä prioriteettilistoilta pudonneeksi sivuseikaksi. Ja tätä samaa kokemusta olen ehkä itse jakanut muille olemalla mailihiljaa.

Se ravistelee. Se, miten normaalia tästä on tullut, minulle ja muille. On siis normiymmärrettävää, että me emme ikinä vastaa kaverin synttärikutsuun tai bile-ehdotukseen tai pyyntöön auttaa jossakin asiassa. On normaalia vastata toisen lähestymiseen hiljaisuudella. Se on kammottavaa! On kammottavaa, että meillä on niin kiire, että emme reagoi toisiimme mitenkään. On irvokasta, että hajotamme huomiomme niin palasiksi, ettemme pysty olemaan toisillemme läsnä.

Näin minä olen muita kohdellut. Ja näin minä en enää halua toimia. Minä voin ottaa vastuun omista teoistani, päättää, että välitän ihmisistä loppuun asti, että olen heille läsnä yhtäläisesti, kommunikoimmepa me sitten livenä tai mailitse. Voin pitää mielessäni sen tosiasian, että maili on hidastettuja sanoja elävältä ihmiseltä toiselle ja reagoida sen mukaan. Voin esim. totuttaa itseni vastaamaan saman tien, helposti, että nyt en ehdi, palaan asiaan viikon päästä. Voin opetella sanomaan ääneen, etten nyt pysty osallistumaan tähän sen sijaan, että viestisin samaa asiaa reagoimattomuudella. Se on toisen kunnioittamista ja rakastamistaarjen tasolla. Se on jotain, mitä minä haluan elää todeksi.

Oikeasti varmaan vielä sorrun mailihiljaisuuden sudenkuoppaan väsymyksen ja stressin hetkinä. Ja ihan varmasti saan sitä osakseni muilta. Siksi ainoa tapa säilyä järjissään ja väleissä on päästää irti ja antaa anteeksi. Silti olen iloinen siitä, että tämä hiljainen syksy on ravistellut minut hereille, tajuamaan, mitä kollektiivista skeidaa minäkin olen veivannut. Uskon lempeään muutoksen mahdollisuuteen, siihen, että tosiaan voin rakastaa myös mailitse.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Lohikäärme Marraskuun asemalla

Eipä ole sisäinen maisemani kuukaudessa juuri miksikään muuttunut. Hitto vie, minä olen tietyllä tasolla tosi yksinäinen. En elä ollenkaan sellaisia visioita, joita haluaisin. Pelottavinta on, etten kohta edes tiedä, mitä ne visiot olivat tai mitä ne voisivat olla.

Äsken olin eteenpäin kolkuttelevan junan ravintolavaunussa, kiinnostavassa seurassa, valkkarilasi edessä. Nyt havahdun pikku hiljaa siihen, että juna on jättänyt minut tihkusateiselle, illan autioittamalle syrjäasemalle. Miten tässä näin kävi? Ja mitä minun nyt pitäisi tehdä? Onko tämä yöjunan välipysähdys, jonka yli pitää nukkua vai sivuraiteen päätepysäkki, jolta minun on suoriuduttava ihmisten ilmoille? Pitäisikö ottaa ohjat käsiin vai jättäytyä Herran ja horroksen haltuun? En tiedä, en ymmärrä. Sisäinen kompassi tuntuu jääneen toisten housujen taskuun.

Juuri kesällä selitin, miten seuraan elämän ketjua lenkki lenkiltä. Tuntui kuin sisälläni kantamani lyhdyn valo olisi valaissut aina seuraavan askeleen polulla. Nyt olen tainnut rämpiä umpihankeen, pyry on tuiskuttanut jäljet umpeen ja alkaa olla äitiä ikävä. Pitäisikö tehdä pesä lumen alle ja vaipua horrokseen odottamaan, että joku taas sytyttää lyhdyn vai pitäisikö nyt raivata päättäväisesti tie umpihangesta johonkin? En osaa lukea tätä elämää. En ole sisäisen ohjausjärjestelmäni jäljillä, ja se on inhottava tunne.

Kun olen päässyt tähän asti, jostain nousee oivallus: No, tämä tyttö ei tiedä. Mutta lohikäärme tietää kaiken koko ajan. Minussa asuva viisas elämä, minun sieluni, minun sisimpäni, jonka muoto minä olen, se tietää vallan hyvin, vaikken minä ajatuksissani tietäisi lainkaan. Miksipä en siis antautuisi tietämättömyyden tilaan, asettuisi mukavammin lohikäärmeen selkään ja virittyisi kuuntelemaan niitä hitaita sanoja, joita sisimpäni siiveniskut piirtävät kirjain kirjaimelta, päivä päivältä. Ei kiirettä, lohikäärmeet elävät ikuisesti.

Olipa runollisesti sanottu. Onkohan tässä oikeasti jotain itua tässä arjessa, nyt?

tiistai 26. lokakuuta 2010

Kahden virran ristipaineessa

Maistelen sisälläni kulkevaa kahden vastakkaisen virran oloa. Ulkoisessa maailmassa minulla on vähiten yksittäisiä oppilaita pitkään aikaan ja niistäkin vähistä puolet peruuttelee yhtenään. Alvariinsa käy niin, että kaikenlaiset sovitut tai suunnitellut tapaamiset peruuntuvat tai siirtyvät ”palataan tähän” –aikaan. Yhteisjutut, joita yritän edistää mailitse tökkivät aika lailla, koska ihmisillä on niin kiire ja he hukkuvat mailitulvaansa. Kursseja minulla onneksi on: viime viikolla Rovaniemellä, lauantaina Tampereella, sitten Helsingissä. Mutta niiden ulkopuolella köpsöttelen kotona ja ihmettelen.

Sisälläni taas tunnen, miten jokin suuri munakello valmistautuu pirisemään. Minuun kerääntyy yhä enemmän halua ja tarvetta työskennellä yhdessä, jakaa työtäni, merkityksellisiä asioita, prosessoida ja edetä tällä polulla yhdessä muiden kanssa. Minua ei tyydytä yksin työskenteleminen. Koen yhä enemmän, että se on pielessä, että tämä aika tarvitsisi aivan muita malleja olla tässä elämässä. Olisin niin turkasen valmis aloittamaan sellaisten mallien todeksi elämisen – nyt! Missä ovat muut ihmiset? Enkä tarkoita puheen tasolla: kaikkihan haluavat muuttaa tämän oravanpyörän ja kamalan ajan ja kiireen. Tarkoitan tekojen tasolla, olemisen tasolla, valintojen tasolla. Nyt.

Tätä on oikeastaan kestänyt tämän syksyn ajan, vaikka nyt vasta alan olla tästä tietoinen. Olen tottunut siihen, että elämä vastaa selkeästi ja suhteellisen nopeasti tällaisiin sisäisiin olotiloihini, ikään kuin näyttää minulle seuraavan polun mutkan, kun kerran sitä pyydän. Nyt elämä tuntuu sanovan: ”Ai sinä haluat pohjoiseen. No, lähdetäänkin tästä etelään.”

Tai ehkä on liian hätäistä arvioida sitä. Ehkä elämä ajaa hyvällä syyllä asioita alas vaikkapa järjestääkseen minulle helpon mahdollisuuden lähteä mukaan johonkin suureen, joka muuttaa minun aikaani tai paikkaani. Jos joku oikeantuntuinen nyt ehdottaisi, että mennään rakentamaan elämäprojekteja vaikka Timbuktuun, aika helpolla lähtisin. Tai sitten tämä vain on tätä, ahtaan aikamme umpikujaverkkoa, joka tuntuu paketoineen vähän kaikki ympärilläni.

Tämä on aikamoinen painekattilaprosessi. on yhä vaikeampi todistaa neutraalisti potentiaalisen energian halua purkautua ja ulkoisen todellisuuden jämähtämistä. No, kai silläkin voisi lohduttautua, että paineet eivät kasaudu ikuisesti. Aina elämä järjestää raon, josta se purkaa paineet, halusimmepa me sitä tai emme. Niin kai se tekee nytkin: joko synnyttämällä minussa asioita, joihin muutkin tarttuvat tai järjestämällä minut oikeisiin paikkoihin, taas virran mukaan. Ja kaipa sillä on omat syynsä tälle paineen kasaamisellekin. Huh, en tiedä!

perjantai 22. lokakuuta 2010

Syntymän päivä

Viime viikolla täytin 30 vuotta. Olen saanut todistaa hyvin tavallista, mutta oikeastaan aivan kummallista lausahdusten ja kysymysten sarjaa:
”Kuinka vähän sä täytät?”
”Onko jo tullut ahistuskriisi?”
”Miltäs se nyt tuntuu näin, eh, neljättäkymmenettä käydä?”
”Tervetuloa kerhoon, hehehe...”
”Sulla onkin sitten 30-vuotissynttärit seuraavat 20 vuotta!”

Niin tuttua, eikö? Ja täysin absurdia! Näitä fraaseja lausuttiin toisaalta kiusaantuneena, toisaalta kiusoitellen. Tällaista alatekstiä minä rivien väleistä luen:

Voi ei, taas tuli muistutus, että me kaikki vanhenemme, että kaikki tämä katoaa ja pilaantuu. Jokainen syntymäpäivä on virstanpylväs lähempänä hautaa. Parempi laskea tästä leikkiä, vaikka ei edes oikeasti naurata. Mutta jos pistän pääni huumorin pensaaseen, ajan suden hampaan puraisu ei ehkä niin tunnu. Ja hienoa tietää, etten vanhene yksin: sinäkin, sinäkin tulet mukana! Kun kiusoittelen sinua siitä, oma vanheneminen ei tunnu niin yksinäiseltä.

Tai en tiedä, mitä ihmiset ajattelevat. Mutta harvapa sanoi mitään tällaista:

Hienoa, että olet kasvanut tähän ikään! 30, eikö ole aika mahtava ikä! Upeaa, että olet selvinnyt nuoruuden epävarmuuden karikoista. Kyllä kannattaa nautiskella siitä vakaudesta, jota olet saavuttanut.

Tosiaankin, ihmisten onnentoivotusten takana oli ajatus, että itse asiassa vietin kuolemanpäivää, kuoleman ennakoimisen merkkipäivää. Minä sen sijaan koin viettäväni todellista syntymäpäivää, syntymän ihmeen muistamisen ja ruumiillisen olemassaoloni ylistämisen merkkipäivää.

Ja mitä tulee vanhenemiseen, niin rehellisesti sanottuna minusta on valtavan upeaa olla 30, käydä neljättäkymmenettä, olla näin pitkällä tässä elämän aukikääriytymisen ihmeessä. Nautin tästä todella! Eikä minua tällä hetkellä häiritse lainkaan se, että kulkeudun vääjäämättä kohti kuolemaani. Itse asiassa kuolema herättää minussa valtavaa, kihisevää uteliaisuutta, sillä melkein tiedän, että se on vain ovi johonkin, jota en nyt pysty kuvittelemaankaan. En ole siihen lainkaan halukas nyt, mutta ei ole mitään vikaa siinä, että se kerran tapahtuu nykyhetkessäni.

Eläköön siis syntymäpäivä! Eläköön se ikä, jota elän nyt!

maanantai 13. syyskuuta 2010

Köpiksen extreme-elämää

Terveisiä aurinkoisesta Kööpenhaminasta! Itse asiassa terveisiä melkein terrori-iskun kohdanneesta hotellista! Tulin tänne taas kesyttämään laulumörköjä. Huomenna on testin ja totuuden paikka, mutta nyt suhtaudun siihen rauhallisesti. Hyvä, kun taas pääsen totuuden äärelle, mikä ikinä se on. Ja hyvä, kun pääsen jakamaan tilannetta opettajien kanssa.

Sen sijaan käytännön eläminen, liikkuminen ja ruuan hankkiminen eivät saa minua kovin rauhalliseksi. Asiat, jotka ovat Suomessa vähän harmittavia ja elämän sujuvuutta nahnittavia ovat täällä tosi rasittavia.

Olen ennenkin puhunut siitä kaaottisesta polkupyörien määrästä. Nyt se taas iskee tajuntaan. Niitä on parkkeerattuna joka paikkaan, aika usein miten sattuu. En koskaan voi tietää, milloin törmään parkkeerattuun pyörään. Täällä ei vaan voi tapahtua, että kävelisin katua rennosti kepin kanssa. Sokolle ei ole mitään vapaita jalankulkuväyliä. Voi Kessu, sua kaipaan!

Ja sekin iski taas voimalla, että täällä ihmiset törmäilevät minuun paljon enemmän. Erityisesti suojateillä ihmiset katsovat muualle kuin eteensä ja kompastuvat yhtäkkiä keppiini tai yksinkertaisesti kävelevät päin. Ja mitä lie tekevät kadulla, kun ne vain seisovat paikallaan eivätkä tee elettäkään väistääkseen. Sitä tapahtuu paljon harvemmin Helsingissä.

Kun ihmiset tarjoavat apua, he kysyvät usein, minne olen menossa. Suomeksi se on hyvinä päivinä hassua, pahoina lievästi ärsyttävää. Joo, olen menossa kotiin, muttei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, osaanko sinne vai en. Köpiksessä sama kysymys tulee eteen tanskaksi. Mites sit suu pannaan? Erehdyin äsken selittämään, mihin olen menossa ja tajusin melkein saman tien, etten osaa kertoa sitä tanskaksi. Ja seuraavaksi tajusin, etten osaa sanoa tanskaksi, etten osaa selittää, mihin olen menossa... Jeg kan ikke... öö... jeg kan ikke... tack, det er helt ok med mig! Sillä lailla! Sumffatirallallei!

On tuiki tavallista, että jos menen oppaan kanssa kauppaan tai ravintolan tiskille, myyjä alkaa puhua oppaalle, ei minulle. Jos opaskin on uusi näkkärikuvioissa, hän saattaa langeta samaan sudenkuoppaan. Niin on nytkin: olen tällä kertaa vieraassa ryhmässä, jossa kenelläkään ei ole näkkärirutiineja. Ja sitten se ruletti alkaa vasta pyöriä villisti, kun myyjä on maahanmuuttaja, joka ei puhu kunnon englantia eikä tanskaa ja on tottunut kommunikoimaan osoittelemalla. Mitä minun pitäisi tehdä? Selittää näkkäriaakkosia kaverilleni suomeksi vai sille myyjälle tanskaksi vaiko ehkä englanniksi? Vai luovuttaa ja antaa muiden hoitaa kauppa minun ylitseni?

Joskus tuntuu, että koko tämä juttu on silkkaa hulluutta. Yrittää opiskella laulua tasonsa rajamailla ja hoitaa muuta elämää äärimmäisessä valppaustilassa. Äskeinen lounaan tilaaminen osoittaa, että vaikka pyydän apua, sekään ei takaa, että asiat sitten sujuvat yksinkertaisesti. Niin paljon kuin saankin täältä inspiraatiota ja tapaan hienoja ihmisiä, olen kyllä saakelin onnellinen, kun tämä kesäkuussa loppuu!

perjantai 3. syyskuuta 2010

Laulumörköjä

Olin elokuussa taas Tanskassa Complete vocal techniquea opiskelemassa. Meillä piti tällä kertaa olla taas laulutesti. Minulta oli pitkään foorumimme käyttäjätunnukset hukassa, joten pääsin vasta aika myöhään kurkkaamaan, mitä valmisteluja tälle kerralle odotettiin. Kun avasin foorumia, havahduin siihen, kuinka pelästynyt olin. Odotin jotain, mistä en ehkä selviäisi kunnialla. Joten olin tosi huojentunut, kun testi olikin siirretty ensi kerraksi.

Siihen piti pysähtyä. Myönsin itselleni, että tunnen edelleen kohtalaista paniikkia tästä koulutuksesta, epäilen, etten selviä siitä, että olen koko ajan jäljessä. Sillä on juurensa siinä, että oli hilkulla, pääsinkö sisään ja siinä toissakeväässä, jona sidoin itseni niin solmuun, että pakitin äänellisesti taaksepäin ja vasta viime jouluna aloin taas löytää eteenpäin. Joku osa minusta vähän inhoaa mennä Tanskaan ja astua opetettavaksi, koska sitten taas selviää, kuinka vähän olen mennyt eteenpäin. Minua hävettää ja ruoskin itseäni saamattomuudesta. (Tähän asti olen saanut pelkkää kannustusta ja ohjausta eteenpäin.)

Minulla on kaikki työkalut edetä. Tiedän, mitä ja miten pitää treenata. Miksi en sitten tee sitä? Laiskuus tai saamattomuus ei oikeasti kelpaa syyksi, koska nykyään teen monia asioita elämässäni kiitettävällä intensiteetillä. Siis mikä osa minusta haluaa estää minua kehittymästä laulullisesti? Mikä osa minusta ei oikeastaan halua käydä tätä koulutusta? Ja miksi?

Istun alas kuuntelemaan tätä tunnetta. Aika nopeasti käy selville, että se tosiaan haluaa pitää tilanteen tällaisena pysyäkseen turvassa. Outo ajatus, mutta se tuntuu kuvastavan totuuttani tästä asiasta. Jos en edisty, minulla on hyvä syy tuntea olevani vähän tällainen huono. Ja se on hyvä syy antaa itselleen itsesäälillä maustettua sympatiaa. Tämä lapsiosani on siis vain yrittänyt pitää itsensä hengissä ja turvassa. Otan mielessäni huono-Hennin syliin ja pidän kiinni lämpimästi ja lujasti. Kerron, ettei sen tarvitse tyytyä ravitsemaan itseään kärsimyksellä, kun tarjolla on oikean rakkauden mannaa.

Turvatunteeseen liittyy toinenkin puoli: Jos osaisin laulaa kaikki nämä jutut, minun ehkä pitäisi jotenkin onnistua tai lyödä itseni läpi musiikki- tai opetuspiireissä. Se, että minulla on näitä tiettyjä lauluaukkoja on ikään kuin hyvä syy sille, että olen sivussa. Kun en ole katsonut kaikkia kortteja loppuun, minulla on koko ajan takataskussa mahdollisuus, että asiat voisivat olla toisin. Kaikki on muka kiinni minun saamattomuudestani. Mutta jos teen kaikkeni eikä tilanne muutu...

Toisaalta tämäkin tuntuu jo aikansa eläneeltä kuviolta. Olen alkanut tuntea syvenevää tyytyväisyyttä siitä, millä tavalla ja keitä minä opetan. Olen alkanut luottaa siihen, että yhdessä elämän kanssa me järjestämme minulle mahtavia työkokemuksia.

Tunnistan sen kuvion, jolla mieleni perustelee syitä kääntyä pois tästä vaikeasta koulutuksesta. Ihan samat kuviot toistuivat esim. silloin, kun suoritin pianon tolppaykköstä. ”Mikä pakko sinun on yltää korkealle ja laulaa sitä ja tätä hienoa? Sinulla on nyt jo laulullinen omaisuus, ja pärjäät oikein mainiosti ilmankin tätä koulutusta. Mitä ihmettä varten sinä kärsit ja ponnistelet, jos ei kerran huvita?” Se on tosi vakuuttavaa ja se voisi olla totta. Mutta ihan sisimmiltäni tunnistan, että se on aika lailla bull shittiä.

Osavaikeus piilee siinä, että teen niin vähän keikkoja. Kun viime talvena työstin progenauhoituksia, minulla oli todellinen ja innostava motiivi treenata. Mikä se motiivi nyt on? Järkimotiivejahan löytyy: minun täytyy osata laulaa se, mitä opetan oppilaille. Minä haluan olla valtuutettu CVT-opettaja. Ja on todellakin hyödyllistä, että laulajana hallitsen äänialani laidasta laitaan. Mutta se ei riitä; tunnemotiivi on hatara.

On helpottavaa myöntää itselleen tämä tilanne. Tässä ollaan. Mitäs nyt? Sitä en ihan vielä tiedä; se on seuraava tarina se. Olen tiedostanut itseäni enemmän, mutta on vielä löydettävä todellinen, sisältä kumpuava aikomus asian suhteen. Sen ainakin vaisto sanoo, että yksin en taida tulla tästä hullua hurskaammaksi. Taidanpa ensitöikseni mennä näine hyvineni taas Tanskaan ja lyödä nämä kortit pöytään. Hullua tämä kiemurainen elämä joskus.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Metsänväen juhlat

Pelaan moniosaisessa Neonhämärä-larpissa, joka yleensä on kaupunkipeli, mutta tällä kertaa hahmoni Millan polku vei metsään. (Neonhämäräläiset voivat jättää lukematta, jos eivät halua salaisuuksia.) Sain kokea hetken satua ilmielävänä, tuntea sen nahoissani. Elämys oli niin upea, että haluan jakaa sen teidän kanssanne.

Keskikesällä väki, siis luonnon erilaiset haltiat on aktiivisimmillaan. Sellainenkin väki, joka yleensä ei ota näkyvää muotoa voi näyttäytyä. Siksi Virva halusi mennä Haltialaan, Paloheinään katsomaan, löytyisikö sieltä väkeä, joka olisi halukas hoitelemaan tiettyjä asioita. Virva otti Millan mukaan, koska Millan olisi hyvä harjoitella tuntemaan erilaista väkeä ja Aanun, koska Aanu on Virvalla töissä.

Taksimatkalla kuunneltiin radiosta Victorian ja Danielin häitä. Se tuntui hassulta. Kohta he astuisivat ihan toiseen maailmaan, josta suurimmalla osalla ihmisistä ei enää ole aavistustakaan.

He kävelivät Paloheinän ulkoilumajalta tuoksuvaan, elävään metsään. Ei vielä satanutkaan. Käveltiin muutama kilometri, kunnes tultiin tienristeykseen ja päätettiin jäädä odottamaan siihen. Hetken päässä metsässä kahisi ja rapisi. Kuulemma näytti siltä kuin mätäs tai pensas olisi liikkunut. Päätettiin seurata sitä.

Koska Virva oli tulen väkeä, hän alkoi neuvotella tämän metsän väen olennon kanssa. Vähän matkan kulkemisen jälkeen se sanoi: ”Käykää peremmälle” ja viittoi heitä poikkeamaan polulta. Virva neuvotteli tiukasti, että heidän kaikkien kolmen oli päästävä takaisin ja totesi, että sekä Aanu että Milla olivat hänen omiaan: Aanu oli hänen palvelijansa ja Milla puoliksi tulen väkeä. Lopulta Virva suostui.”Näin sitten joudutaan yleensä metsänpeittoon”, Virva varoitti vakavasti. ”Poiketaan polulta metsän väen kutsusta. Näin ei yleensä ikinä tehdä.”

Kohta edessä oli telttakatos, jonka alla juhlapöytä notkui herkkuja. Niitä ahmi ihmisnainen, joka haltioituneen uneksuvasti ilmoitti nimekseen Emilia ja kehotti heitä liittymään juhliin. Virva sanoi heti, että metsänväen ruokaa ei saa syödä.

Mutta heille tuli muuta ihmeteltävää, kun joka puolelta ilmestyi outoja olentoja. Millalle kerrottiin jälkeenpäin, että osa näytti eläinten hengiltä, osa puumaisilta. Yksi näytti sieneltä ja yksi, jota Virva sanoi Kalmoksi, oksensi suustaan verta.

Milla kuuli joka puolelta vihellyksiä, sipinää, naukaisuja. Kohta metsänväki oli heidän ympärillään. Ne töykkivät ja nykivät Millaa, huiskivat ja kutittelivat häntä pitkillä oksilla. Kohta Milla sai käteensä pienen kakkusen, jonka hän vain murensi maahan. Metsän väki oli sinnikästä. Hänen käteensä ja suuhunsa tyrkytettiin viinirypäleitä, pikareita, leipää... Kaiken Milla pudotteli maahan: ”Metsälle metsän hyviksi, maalle maan hyviksi.” Ei Milla tiennyt, oliko sanoista apua, mutta hän arveli sen olevan kohtelias tapa kieltäytyä.

Joskus väki oli hurjaakin. Ne kuiskailivat ja huokailivat ja yrittivät kiskoa heitä metsään. Kerran Milla tunsi kynnet kädessään. Kerran kaksi olentoa kietoi kätensä hänen ympärilleen lähtien työntämään häntä pöydän luota metsään. ”Ei sovi tulen väkeen tällä lailla kajota!” Milla tulistui. Eniten väki oli kiinnostunut Aanusta, mutta kerta toisensa jälkeen Virva sanoi tiukasti Aanun olevan hänen omaisuuttaan, tulen omaisuutta ja väki tyytyi siihen.

Kaiken keskellä Milla yritti jututtaa lumottua Emiliaa. Hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä näistä ihanista juhlista. Hän oli syönyt metsänväen ruokaa eikä mikään voinut häntä auttaa. Virva sanoi, että jos he yrittäisivät viedä hänet väkisin pois, he saisivat koko metsänväen kimppuunsa, mikä oli ihan oikeinkin, koska mikä oikeus toisella väellä oli ottaa toisen omaa. Tämä väen logiikka kylmäsi Millaa joskus. Miten he voisivat jättää tämän naisen tänne metsänpeittoon? Löydettäisiinkö hänen ruumiinsa täältä joskus syksyllä tai sadan vuoden päästä? Mutta mikä siinä auttoi.

Entä miten he itse pääsisivät pois? Aanu sanoi, että pitäisi uhrata jotain. No tietysti, Milla voisi laulaa uhriksi. Ja niin Milla lauloi: ”Metsän tyttö, mielineito, yön tyttö hämärän neito. Kehreä punainen lanka, vedä se jokien poikki, polulta poikkeamatta, ilman tieltä eksymättä.” Väki hiljentyi kuuntelemaan hänen ympärilleen ja silitteli ja töykki häntä hellästi. Kun hän lopetti, hän tunsi, miten hänen käteensä sujautettiin pihkainen kuusenkäpy. Se tuntui oikealta lahjalta. ”Kiitos!” Milla sanoi vilpittömästi. ”Kiitos, kiitos”, väki kuiskaili kuin maistellen ihastuneena tätä sanaa. Sitten se alkoi väistyä, hiippailla kohti metsää. He olivat vapaat lähtemään.

He kulkivat sateisia polkuja takaisin ulkoilumajalle ja taksiin. Victorian häät jatkuivat edelleen. Juhlansa kullakin.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Elämän välkehtivä ketju

Helmikuussa kirjoitin siitä, miten työpöytä tuntui olevan täynnä mitä monipuolisimpia asioita enkä tiennyt, mihin keskittyä. Näin jälkeenpäin huomaan, että kaiken ytimessä on ollut vanha epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan haluan. Jossain vaiheessa tajusin, että se, mihin olen kouluttautunut tai missä olen hyvä ei välttämättä ole synkassa sen kanssa, mitä ihan ytimessä haluan. Ei niin, että en haluaisi tehdä juttuja. Kaiken taidon, kyvyn, lahjakkuuden ja opitun tuolla puolella, siellä ihan sisällä olin vain jotenkin tyhjilläni ja hämmentynyt. Ja koin syyllisyyttä siitä ristiriidasta. Että eikö ole kiittämätöntä ja hemmoteltua olla haluamatta kaikkea sitä, johon minulle on kasautunut lahjoja?

Tanskassa viime keväänä se kiteytyi: jos kaikki tämä riisuttaisiin minusta, mitä jäisi jäljelle? Ja kun tämä kysymys lepatti levottomana, kaikki minun tekemiseni heijasteli samaa levottomuutta ja asettumattomuutta. Yritin ratkaista omaa olemustani sillä, mitä tekemisiä minun pitäisi valita. Ja tiesin, ettei se niin mene.

Aikamoinen muutos on ottamassa tilaa. Tai olen antanut sille tilaa. Hiljentymällä, antamalla itselleni huomiota säännöllisesti ja sinnikkäästi. Kun olen läsnä kehossani ja itsessäni, kaikkien kysymyksenasettelujen tuolla puolella tunnen itseni täydeksi ja eläväksi. Elämä kohisee ja kihisee minussa, saa kehoni liikkumaan, mieleni inspiroitumaan ja sieluni tuntemaan huikeaa iloa. Havahduin viime viikolla siihen, että tämä syvä, tyytymätön haluaminen on hävinnyt johonkin. Mitä haluaisin, kun olen syvältä sisältä niin tyytyväinen nyt.

Nykyään parkkeeraan yhä useammin aamuisin istumaan ja kuuntelemaan itseäni. Saan silloin yhteyden tähän voimaan ja iloon, joka on riippumatonta mistään tekemisistäni tai ulkoisista olosuhteista. Ja kun mieleni väkisinkin menee pöyhimään tulevan päivän esityslistaa, usein käy niin, että alan hahmottaa tietyt asiat vetoavampina, selkeämpinä ja toisilla ei tunnu olevan niin väliä. Jostain nousee mahtavia ideoita tai muistan, mikä edessä olevassa työssä tosiaan inspiroi minua. Kaikki tekeminen ikään kuin virkistyy saatuaan vettä.

Huomaan sisäisen kuvastoni muuttuneen. Ennen olin menossa johonkin, raivaamassa reittiä johonkin, laajentamassa ympyröitä. Nyt minä seuraan elämän välkehtivää ketjua, joka paljastaa itseään lenkki lenkiltä. Eteen tulevien asioiden impulssit voivat lähteä minusta tai muista. Pääasia, että seuraan sisäisen kompassin kautta, minkä juttujen on juuri nyt hyvä ajelehtia tähän eteen.

Se myös rauhoittaa innokasta mieltäni, joka haluaisi maistaa joka mansikkaa ja kurkata jokaisesta ovesta nyt heti. Olen takavuosina lastannut kärryni ihan liian täyteen sen takia. Nyt tuntuu, että tarvitsee huolehtia vain siitä, mikä juuri nyt on nousemassa esiin, koska kyllä sieltä sitä ketjua soljuu ja tärkeät jutut ovat siinä ketjussa omalla paikallaan, omalla ajallaan ilman minun mieleni hosumistakin. Siksi en ole pätkääkään huolissani työllisyystilanteestani, vaikka en tiedä sen tulevaisuudesta juuri mitään. Päinvastoin, on ihanaa olla tietämättä liikaa! Ja on ihanaa, että tulevaisuudessa on tyhjää tilaa asioiden ilmestyä.

Huomenna juhlin esikoiskirjaani Sokkotreffit elämän kanssa. Median houkutteleminen paikalle näin verkon ulkopuolelta on aikamoisen mahdotonta. Ennen ehkä olisin lähtenyt tähän tuotteistamis-markkinointikilpailuun ja siis tuskaillut, miten en pysty siihen, vaikka tosiaan pitäisi. Nyt en tunne senkään suhteen sen suurempaa haluamista. Kerron tästä kirjasta niille, jotka tulevat mieleen, markkinoin niin paljon ja kauan kuin hyvältä tuntuu ja se päätyy niille, joille päätyy. Mitä helkkarin väliä sillä on, kuinka paljon sitä myyn? Jos en aseta sille asialle odotuksia, ha, no, olen niistä vapaa! Itsensä kirja on jo nyt maksanut takaisin, joten miksi stressata?

Niin moni asia aukeaa ihanaan laajuuteen, kun puran yhteiskunnan asettamia mittareita: Hyvillä tyypeillä on kiire. Pro laulunopettaja opettaa ammattilaisia ja on arvostettu ”piireissä”. Kirjan tai levyn laadukkuus ja arvo mitataan sen myynnillä. Hyvät muusikot tekevät paljon isoja tai tärkeitä keikkoja. Eikö kuulosta kamalalta! Mutta kaikkien näiden kanssa olen painiskellut. Ja nyt, kun en enää aseta itseäni näiden mittarien asteikolle: Mikä vapaus! Mikä ilo kaikesta siitä, mitä ilmaisen! Mikä upea elämä!

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Armollinen elämä

Pitkästä aikaa tekee mieli kirjoittaa blogiin, vieläpä aiheesta, jonka myötä tulee kerrottua kuulumisia. Keskiviikkoiltana ostin itselleni kuohuviiniä ja suklaakakkua ja pistin saunan lämpiämään. Syynä oli esikoiskirjani ”Sokkotreffit elämän kanssa”, jonka päästin käsistäni taittoon. Se sisältää Näkövammaiset lapset ry:n Silmäterä-lehteen aikanaan kirjoittamiani kolumneja näkövammaisuudesta ja elämän eri puolista. Kesäkuussa se kirja pääsee irti.

Oli jännää lukea kaikki menneisyyden palasten kertomukset yhteen pötköön. Samaan aikaan työpöydälle tuli jotain, joka linkittyy menneisyyteen: olin Riihimäen Marjukan sijaisena Sibelius-lukiossa opettamassa laulua ja kuoroja. Kuten kirjassa kerron lukioaika on ollut elämäni pahin jakso. Olin sosiaalisesti outsider, kotiloitunut omaan vankilaani ja ahdistunut siitä. Lukion lopussa olin enemmän kuin valmis tekemään kaikkeni, ettei se helvetti jatkuisi. Ja kas kummaa: elämä järjesti minut Sibelius-akatemian varmaan me-henkisimmälle vuosikurssille pitkiin aikoihin.

Joitain vuosia sitten Sibelius-lukiossa oli jotkut 25-vuotisjuhlat tai sellaiset ja siinä yhteydessä kamarikuoron konsertti. Menin mukaan muka nostalgiahengessä ja sitä sain, mitä tilasin. Lopuksi kaikki vanhatkin kuorolaiset saivat mennä mukaan ikiperinteiseen Heila-showhun. Ja miten siinä sitten niin kävikään, mutta huomasin vaan istuvani penkissä sen hässäkän keskellä, vaikka ehkä olisin halunnut olla lavalla. Koko paskaviemäri oli avoimena ja halusin siitä talosta kauas.

Sitten minulle tuli lauluoppilas, joka asui ihan lähellä Sibistä. Yhtenä aurinkoisena lauantaipäivänä opetuksen jälkeen poikkesinkin jostain syystä Sibiksen portaille. Istahdin portaille aurinkoon tunnustelemaan tuntojani ja miettimään menneitä ja nykyisiä ja sitä, mitä kannoin mukanani. Istuin siinä aika kauan. Ja lopulta sanoin takanani olevalle talolle, että okei, nyt minä päästän kaikesta menneestä irti ja annan kaiken anteeksi. Menneet menivät jo. Nyt minä olen minä, paljon enemmän oma itseni kuin silloin. En minä ole enää se sosiaalisesti eksyksissä oleva tyttö. Nyt minä luotan itseeni ja rakastan itseäni ja tiedän paljon syvemmin, kuka olen. Siis jääkööt menneet nyt tänne.

Se tosiaan toimi. Varmaan siksi, että sanoin sen sydämeni pohjasta jasisimmästä kehotuksesta, en minään pakkopullana. Tiesin, että kun nyt palaisin Sibelius-lukioon opettajana, palaisin puhtaalta pöydältä. Ja niin tosiaan palasinkin.

Ja mitä minä sieltä löysin? Nupullaan olevia, hauraita tyttöjä. Vähän kömpelöitä, kauhean innostuneita poikia. Epävarmuutta omassa itsessä olemisesta, itsensä ilmaisemisesta ja muiden hyväksynnästä. Intohimoista, pulppuavaa uuden luomista ja kokemista.

Nyt näen paljon selvemmin sen ympäristön, jossa koin elämäni vaikeimmat vuodet. Kuten aiemmin ajattelinkin osa porukasta eli vahvaa hypevaihetta, jossa on meidän porukka, juuri nämä siistit tyypit, meidän proggikset. Sosiaalinen elämä oli varmaan kuin lasersäde, keskittynyttä siihen, mikä itseä inspiroi ja kieputtaa. Ja sitten olivat ne kiltit, hiljaiset kukat nupullaan. Kuinka paljon siellä olikaan muita yksinäisiä, jotka eivät ikinä uskaltaneet ottaa kontaktia muihin ja kokivat olevansa ihan samassa vankilassa kuin minä. Kuinka paljon olikaan meitä, jotka kokivat olevansa tapettia, kun hypettäjät tekivät koko koulua ravistelevia proggiksiaan. Ja kuinka nyt voisin tosissani tuomita hypettäjiä hypetyksestä, kun olen katsellut sitä ulkopuolelta?

Elämä on armollinen. Se pyyhkii kolhiintumisen kivut pois, jos me vain annamme sen tehdä niin. Elämän tahto ja tarkoitus ei ole jäädä jumiin kipukohtiin. Elämän tarkoitus on eheyttää ja uudistaa. Ja me voimme valita, annammeko sille tilaa ja huomiota.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Keinukompassi

Pyöritän pyhää kiveä,
kompassia keinuttelen,
marmoria maanittelen.
Opasta, maan omanen,
kerro, kivi, kätkettyjä,
anna suuntia, sanoja,
polun päähän pyöritttele.

Se on viattomasti tuolla nurkassa. Niin kuin taideteoksena. Vaikka kun kosketin sitä ensimmäistä kertaa, tiesin, ettei se olisi minulle taideteos perinteisessä mielessä. Se kantaa nimeä Keinukompassi. Sen äiti on Maa ja isä Antero Koskinen. Se on kivi, sileä kuin valo, muodoltaan kumma. Se pyörii kivisellä alustallaan pienen kosketuspintansa varassa höyhenenkevyesti.

Se kolahti minuun siellä Brondan taidenäyttelyssä tavalla, jota yksikään muu veistos ei ollut saavuttanut. Sen liike houkutteli minut omaan tilaansa. Olisin halunnut pyörittää ja pyörittää sitä vaikka kuinka kauan. Mutta se oli niin sileä ja sen liike lipui niin vaivattomasti, että siinä oli jotain vähän pelottavaakin. Niin kuin se olisi voinut lumota minut ikuisiksi ajoiksi.

Ja niin on käynyt, että se on päätynyt tänne minun kotiini. Ajattelen usein, että miljoonia vuosia se on möllöttänyt osana maata. Sitten mies poimi sen käsiinsä ja näki sen muodon ja veisti sen täydellisesti esiin. Ja tästä lähtien se on oleva osa inhimillisten kohtaloiden ketjua, kunnes ihmisiäkään ei enää ole. Tästä lähtien se todistaa varmaan satojen ihmisten itkut ja ilot. Sadat kädet silittävät sitä, pyörittävät, etsivät läsnäoloa ja kauneutta.

Ensihetkestä siis tunsin, että se kivi olisi minulle jonkin syvemmän ja korkeamman symboli. Kummaa, että kun se tuli, en ihan osannutkaan ottaa sitä vastaan. Tuntui, että jos pyöritin sitä sekavissa mietteissä, lopputulos oli, että tällainen kauneus ja täydellisyys on todellista vain näin muuttumattomassa ja muotonsa säilyttävässä aineessa, mutta ei tosiaankaan sellaisessa olemuksessa kuin ihminen. Eikä se kivi minulle suuntia näyttäisi. Se möllöttää itsenään täysin kohtalostani riippumatta tai piittaamatta.

Nyt taas seisoin kiven ääressä elämääni ihmettelemässä. Kuuntelin Tanskaanläksiäisten terveisiä. Muistelin viimesyksyistä kipuamistani lohikäärmeen selkään. Ja mietin, että missäs nyt olen: sumuisessa pusikossa. Miten minä tähän tulin ja mihin ihmeeseen olen menossa?

Niin sitten viimein kulki Keinukompassin viisaus sormista sisään. Siinä se pyöri samalla kertaa höyhenenkevyenä ja raskaana, lipuen vastustamatonta kuviotaan, kantaen kauneuttaan ponnistelematta. Ja kaiken hämmennyksen ja etsimisen, eksymisten ja menetysten alla ja takana näin pyörii elämä itse.

Kuiski kivi kätkettyjä
suuntia sanattomia,
ikitietoja tosia,
ajattomain aakkosia.
Ei niitä sanoiksi saaha,
ei tieoksi taivutella
se on viisaus vaiettuna,
alla kaiken ajatuksen,
ymmärryksestä ylinnä.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Tasapainoa etsimässä

Elämä määräsi kotiarestia. Väliin jäi kevättalven odotetuin viikonloppu. Ääntä ja läsnäoloa ja improa ja pieni, intiimi ryhmä ja Lauri Siirala ja Iina Pennanen ja Tellu Turkka ja savusauna. Ja jos ei sitä, niin Iegor Reznikoff ja harmonisen laulun lempeys. Mutta ei siis sitäkään vaan flunssa ja koti. Voi pettymys ja surkeus! Miten tässä nyt näin kävi?

No joo, elämä hyvä, kyllä minä sen myönnän, että kehräsin tämän ihan itse. Flunssa liikkuu, mutta minä avasin sille ovet. Enkä oikein voi sanoa, että tietämättäni. Tiesin jo ajat sitten, että ponnistelin liikaa. Mutta en osannut lopettaa. Tämä pentu vähän eksyi sinusta, elämä rakas. Kai sellaisesta väkisinkin itkunvinku pääsee. Nyt hapuillaan takaisin elonemon tissille.

Olen tilanteessa, jossa elämäni on täynnä kaikenlaista. On uusia oppilaita, kursseja, kuoroja, koulutusta, proggiksia. Näen mielessäni työpöydän: hedelmävati, kissanpentu, kakkosnelosta, kirjoja, jauhoja, levysoitin. On kaikenlaisia palasia. Niitä on pinossa kynnyksen takana. Niitä hytisee jonottamassa pihalla. Osaa minulta pyydetään, osa on omia ideoitani. Osa on alussa, osa lopussa, suuri osa odottaa kuoriutumista.

Olen saanut moniakin kehotuksia ottaa kaiken vastaan, sanoa kyllä ja kurotella sellaisillekin alueille, joille en ole juuri kurotellut. Minua kannustetaan tekemään yhä enemmän ja erilaisempaa. Anna mennä, kun olet nuori. Tottakai tartut asioihin, kun ne tulevat eteesi. Ota vain kaikki haasteet vastaan, kaikki mielenkiintoiset työtarjoukset. Sinun kannattaisi kokeilla tätäkin, koska sinulla olisi siihen potentiaalia.

Olen hämmentynyt. Olen vähän sanaton. Minun astiani tulvii yli äyräiden ja muut ihmiset kannustavat kaatamaan siihen lisää. Mitä minun elämässäni oikein tapahtuu? Kuka täällä päättää, mitä kamaa työpöydälleni kulkeutuu? Miten päivieni agenda määräytyy tällaiseksi? Mikä bensa minun konettani käyttää?

Missä tai kuka minä olen tämän kaiken keskellä? Jotenkin tuntuu, että tämä ulkoinen tekemisen ruletti pyörii vinhasti omia aikojaan ja syöttää eteeni kaikenlaista tekemistä. Mitä minä tästä haluan? Minä en nyt ole ihan varma, kuka tätä laivaa ohjaa ja mihin.

Minua hämmentää vahvasti se, että ihmiset ovat innoissaan pyörittämässä rulettia yhä vinhempaan menoon ja samaan aikaan sisälläni välkkyy varoitusvalo. Ulkopuolelta asetetaan tärkeäksi asiaksi antaa mennä. Kun taas sisältäpäin tuntuu ehdottoman olennaiselta pysähtyä, hiljentyä, ottaa selvää, mikä on minun sisäinen toivomukseni ja haluni elämää kohtaan. Ei ole helppo sanoa, että tämä asetelma klikkaa, kun viisaat ja rakastavat ihmiset ovat vain innoissaan. Se tuntuu yksinäiseltä ja epävarmalta.

Sen kyllä jo ymmärrän, että ellen pääse sisäiseen selvyyteen, sairastan aikanaan pahempaakin kuin flunssaa. Elämä, pyydänkin sinulta nyt Vanhan Viisaan apua, tuleepa se sitten sisältä tai ulkoa. Pyydän tunteita, ajatuksia, unia, kertomuksia ja ihmisiä, jotka kannustavat minua oman, sisimmän viisauteni ja inspiraationi lähteelle. Olen varma, että keino säilyttää tasapaino tällaisessa sirpaleisessa elämänmuodossa löytyy nimenomaan sisältäpäin.

Yhtäkkiä jostain tulvahtaa helpotus ja kiitollisuus. Ei tämä ole epäonnistuminen. Tämä on kokeilua. Yritän selvittää, miten tällaista peliä pelataan eikä sitä voi selvittää kuin elämällä. Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta minä opin ja muistan. Yritän näin, yritän noin, ja umpikujat osoittavat minulle uusia suuntia. Opin, mikä on välttämätöntä tasapainon kannalta ja joskus sen voi oppia, kun kokeilee tasapainon kadottamisen rajaa. Ei siis hätää. Tämä kuuluukin asiaan. Nyt tuntuu tämä pettymyksen surkeus paljon siedettävämmältä.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Päivä itsen ja toisen kanssa

Eilen koin merkillisen, elähdyttävän, ilahduttavan päivän. Se oli Lauri Siiralan ja Iina Pennasen järjestämä diadipäivä. Minun tekee mieli kertoa siitä. En voi enkä halua kertoa mistään muusta kuin omasta, sisäisestä kokemuksestani. Muulla ei ole tässä niin väliäkään.

Diadi on pariharjoitus. Viiden minuutin vuoroissa minä olen joko kuuntelija tai puhuja. Kun kuuntelen, esitän parilleni kehotuksen: ”Kerro minulle elämästä.” Sitten vain olen läsnä ja otan vastaan kaiken, mikä parista tulee ulos. En nyökkäile, en hymyile, en kommentoi. Olen vain läsnä kuin elävä peili. Tyhjänä ja reagoimattomana, mutta hyvin läsnä.

Sitten kello soi. Kiitämme toisiamme ja nyt on minun vuoroni puhua, äännellä, liikkua, mitä nyt minusta pulppuaakin. Tarkoitus on puhua siitä, mitä juuri nyt tunnen ja koen. Oli se sitten aistimuksiani, tunteitani, havaintojani. Sitten minä vain seuraan koko olemukseni sisällön virtaa ja tuon sitä ulos. Sitten kello soi ja vuoro vaihtuu. Tätä vuorottelua kestää 40 minuuttia

Kaiken ytimessä on läsnäolo tässä hetkessä. Juuri se sama, josta olen täälläkin kirjoittanut. Se Kessun kanssa jaettu ihmetys, miten hienoa on, kun sukka menee jalkaan. Tai havahtuminen ratikassa siihen, miten ympäröivät ihmiset eivät ole läsnä vaan kävelevät kuin zombietankit. Tai ne pianomeditaatiot Tanskassa, jotka saivat minut kuuntelemaan sointuja ihan eri tavalla. Mikä ilo, kun olen löytänyt joitakuita, jotka puhuvat tätä samaa kieltä!

Eilen tunsin, kuinka palasin läsnäolon lähteille. Se tosiaan tuntui siltä kuin kehoni sisällä olisi herännyt henkiin jokin elävä ja värähtelevä, josta ryystin ahnaasti elämän vettä. Se toi mukanaan hurmaavia hetken iloja: Porkkanan pureskeleminen, mikä mehukas, ihana maku ja kielen ja hampaiden mahtava yhteistyö! Nukahtaminen joogamatolle, maha tyytyväisen täynnä. Lempeä herääminen siihen, että joku oikein kehottaa nautiskelemaan omasta kehosta ja venyttelemään, tunnustelemaan, iloisesti ihmettelemään sitä ja sen ulottuvuuksia.

Ja kun minä olin puhujan osassa, tajusin äkkiä, että minulla on vapaus päästää suustani mitä tahansa eikä minun tarvitse miettiä hölkäsen hetkeäkään, miten siihen reagoidaan. Se viiden minuutin tila oli täysin minun. Kun joku asia alkoi naurattaa, huomasin, miten normaalisti olisin typistänyt naurun sellaiseksi normipituiseksi. Kamala havainto! Nyt nauroin pienimmällekin asialle juuri niin pitkään kuin nauratti. Se oli upeaa, upeaa!

Toisaalta oli hämmentävää, kun tiesi, että toinen on herkeämättä läsnä, mutta hänestä päin ei tule reaktioita. Huomasin, miten riippuvainen olen siitä, että toinen suhteuttaa minun sanomiseni itseensä, asettaa sen johonkin omalla asteikollaan. Nyt toisen reagoimattomuus palautti kaiken minulle. Oli vain se, mitä minä tunnen, mitä minä ajattelen ja koen. Ja kuitenkin tarvittiin tämä elävä peili palauttamaan kaikki minulle. Ei sitä samaa efektiä synny, jos puhun vaikka seinälle.

Oli myös elämys vain kuunnella ja olla läsnä, olla itse se tyhjä peili, joka hyväksyy ja ottaa vastaan kaiken. Se oli yllättävän helppoa paitsi silloin, kun olin avannut nauruhanan juuri ennen puhujan vuoroni loppumista ja sitä oli tosi vaikea lopettaa. Mutta on niin kiehtovaa, kuinka kiinnostavia ihmiset ovat. Vaikka he sanoisivat vain, ettei ole mitään sanottavaa. Oli niin kiinnostavaa kuunnella ihmisten olemisen sävyjä ja sitä, kuinka he vuorostaan leikkivät olemisellaan.

Olin varautunut kohtaamaan rankkojakin juttuja sisälläni. Ja varmaan olisin kohdannutkin, jos tämä olisi kestänyt monta päivää. Tämä diadiharjoitus tuntui kuin joltain kullanhuuhdonnalta: pienissä erissä minun maaperäni erilaisia kerroksia huuhtoutuu ajan ja olemisen virtaavan veden läpi. No, nyt näytti olevan ilon ja leikkimisen kerroksia ja olen iloinen siitä. Olin niin huolissani tällä viikolla, ja minulta on hukkunut tämä yksinkertainen yhteys elämään sisälläni. Nyt muistin sen taas.

Hmmm, tämän kirjoittaminen tuntuu siltä kuin yrittäisin kuvailla kevättuulta juuri kahisemaan kasvaneessa lehvästössä ja olisin liimannut esitelmäni tueksi paperille muutamia lehtiä. Kertovatko ne yksittäiset, puista irrotetut, paperille liimatut lehdet mitään lehtien ja tuulen kokonaisuudesta? Vai johtavatko ne harhaan? Kannattaako yrittääkään? No jaa, eivät kai ne liimatut lehdet saa ketään menemään kevätmetsään, mutta onneksi meille ihmisille on mahdollista kuunnella kokemusta näiden sanojen, näiden liimattujen lehtien takana.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Työhaasteita

Minulla on edessäni työtarjous, yksi kuoronvetojuttu. Enkä nyt tiedä, mitä tekisin sen kanssa. Se epäilyttää minua, koska minusta tuntuu, että minulla menee niin paljon aikaa ja energiaa materiaalin keräämiseen. Päätin juuri syksyn lopuksi, etten halua sellaista työtä. jossa minun pitää ponnistella paljon tällaisten asioiden kanssa.

Toisaalta minä pidän ryhmien kanssa työskentelystä. Sitä olen halunnut. Itse laulaminen ja sen opettaminen ja tarjoileminen kiinnostavat niin paljon. Ja onko tämä kysymys, jossa minulla on varaa nirsoilla? Pitäisikö minun vain ”tehdä työni”?

Nyt lohikäärmeeni havahtuu ja huomauttaa, että olen siinä onnellisen turvatussa asemassa, ettei minun tarvitse tehdä kaikkea mahdollista ansaitakseni leipäni. Se on totta. Siksi minun pitäisi kysyä itseltäni, mitä minä haluan. Mikä minua innostaa ja haastaa hyvässä hengessä? Mitä haluan elämälläni tehdä?

Hyvä kysymys, johon ensimmäinen vastaus on edelleen: En ole ihan varma. Kun syvennyn kysymään ja kuuntelemaan, vastauksena on hiljaisuus. Tympeä emmätiiä-hiljaisuus.

Annan sen olla. Kuuntelen sitä tuomitsematta, hyväksyvästi. Vastustus, halu pysyä paikallaan. Jotain sellaista. Halu mököttää ja möllöttää. Niin kuin pieni lapsi, joka vetäytyy jurottamaan nurkkaan ja sanoo vain, että mä en halua leikkiä mitään.

Kysyn tältä lapsiosaltani, mikä on ongelma. ”No kun sitten kun alan leikkiä, niin onkin kuraista ja kaikkea ja sitten joudun yksin selviämään ja siivoamaan enkä jaksa.” Niin, se tässä taitaa aika lailla kiikastaa. Tunnen oloni turvattomaksi, neuvottomaksi ja uupuneeksi, kun minun pitäisi pärjätä ja hommata nuotteja ja kaikkea sellaista. Siihen nousee mukaan sitä, että minun täytyy sokeana ponnistella tehdäkseni tavallisia asioita.

Eikä minulla oikein ole kunnon käsitystä, miten selvittäisin asian, miten saisin tämän puolen rullaamaan. Tarkoitan, että jos voisinkin vain selata jotain kirjaston kirjoja tai kirjoittaa sovituksia, niin sehän olisi pyllynpuutumiskysymys. Mutta rehellisyyden nimessä tämä materiaaliongelma on väijynyt minua jo vuosia ja olen vain onnistunut kiertämään sen pylly maata viistäen.

Pitääkö työnteon olla näin kinkkistä? Pitääkö minun hyväksyä se osana ammatinvalintaani? Vai vaadinko itseltäni liikaa? Voinko löytää työmuotoja, joissa pääsen käyttämään parhaita puoliani mutta en joudu kohtuuttomasti ponnistelemaan heikoimpien puolieni kanssa? Mikä on kohtuuttomasti?

Toisaalta suurimman opetuskriisini valoisalla puolella olen kirjoittanut käytännön haasteista näin: ” Tähän asti ongelmat olivat ympäröineet minua tummana kehänä ajaen todellista minua kutistumaan. Nyt minun todellinen itseni hulmahti kukoistukseen kutistaen ongelmat jalkojensa juureen. Lakkasin pelkäämästä. Tulin uteliaaksi.

Käytännön asioihin suhtaudun tällä hetkellä härskin huolettomasti. Minä vain olen varma asioiden järjestymisestä. Ja kun olen tässä mielentilassa, mikään todellinen ei voi asettua estämään sitä, mitä olen. Asioille löytyy oma uomansa.

Myös tämä on huomattavaa: kun olen tässä levollisuuden ja mahdollisuuksien mielentilassa, ei ole niin tärkeää, saavutanko tuon tai tämän asian vai en. Jos jokin tuntuu kohtuuttoman vaikealta, voin rauhassa jättää sen sivuun. Eivät avoimet ovet kesken lopu.”

Siinä sitä on pureskeltavaa seitsemän vuoden takaa. Onko siis kaikki kiinni olemiseni tilasta? Tässä sitä taas ollaan: Elämä pakottaa minut valitsemaan, olenko tätä tai tuota tai koenko elämän näin tai noin. Tästähän puhuin viimeksikin.

Edessäni voi olla kokemus, jossa joudun ponnistelemaan ja raahautumaan asioiden läpi. Tämän vaihtoehdon toinen puoli on, että lähestyn asiaa aivan toista kautta: Lakkaan ponnistelemasta ja annan taas valtuudet koko alitajunnalleni, ihmisverkostolleni, koko elämälle järjestellä kaikki tarvittava eteeni.

Voin ottaa tämän vaikeahkona työnä, joka minun täytyy raapia kokoon joka viikko. Tai voin hiljentyä, kuunnella, mitä minun tekisi mieli kokeilla tämän ryhmän kanssa, mikä innostaisi minua ja heitä kaikista eniten.

Voin kokea ei-tietämiseni ikään kuin verkkona tai umpikujalabyrinttinä, jonka ulospääsyä en tunne. Toisaalta voin ottaa sen mahdollisuutena kokea ja oppia jotain uutta.

Mutta jotta voin kokea nämä toiset mahdollisuudet, tarvitsen kyllä tietynlaista tahdonvoimaa, itsekuria, etten päästä itseäni kieppumaan vanhojen ajatusmallieni kurimukseen. Tarvitsen tiettyä kanttia, jotta tosiaan vedän henkeä ja hiljennyn päästämään oman voimani ja koko elämän voiman valloilleen. Onko minulla voimia siihen? Ja ovatko ne voimat edellytys työlleni?

Joskus... Joskus sitä niin toivoo, että voisi mennä töihin johonkin, tehdä päivän, mitä käsketään ja tulla sitten kotiin ja laittaa työoven kiinni. Tai sitten meillä freelancereillakin pitäisi olla työnohjausta. Kun minulla on vaikkapa kymmenisen vuotta lisää kokemusta, taidan tarjotakin sellaista. Nyt kuitenkin olen tiskin toisella puolella.