tiistai 14. heinäkuuta 2009

Lähtö ja paluu

Luulin etukäteen, että viimeinen viikko Tanskassa olisi pahin. Visioin kauhulla päivittäisiä, tunteja kestäviä bänditreenejä mörkkivillien kanssa. Mutta kun kokeiden uhka oli väistynyt horisonttiin, tapahtui taika. Koko ryhmä relasi. Vuokrabasisti palasi Berliinistä tilannetta tasapainottamaan. Raivarirumpali soitti taimissa kuin unelma. Hitsi, mehän oltiin ihan oikea bändi! Ja me kaikki nautimme siitä luovuuden ja yhteisöllisyyden huumeesta.

Pakkailin sekavin tuntein: Ihanaa päästä Suomeen! Mutta nytkö istun viimeistä kertaa aurinkoisessa sisäpuutarhassa mustarastaiden ja kyyhkyjen kanssa? Porkkanaraaste viimeisellä lounaalla oli tyrmäävää, mutta söin sen hymyillen, koska meillä oli jäähyväislounas.

Viimeisenä iltana koulun ala-aula muuttui bileclubiksi. Lintuhäkin viereen parkkeerasi ihan kelpobaari ja me roudasimme bändikamat aulasyvennykseen. Ruuan jälkeen yleisö oli suorastaan superinnokasta, niin antautunutta ja haltioitunutta, että harvoin olen kokenut sellaista. Tanssijat vetelivät kongia ja kitaroita kumoon ja me jatkettiin vaan Taivaan ovelle kolkuttelua. Laulajat innostuivat laulamaan itse asiassa aika huonosti vaikeiden olosuhteiden höynäyttäminä, mutta suurin osa antoi sen anteeksi kesän ja bileiden tähden.

Minä väsähdin suhteellisen pian. Mahassakin möyristeli. Heräsin ennen viittä, puoli tuntia ennen kellon soittoa. Ikkunasta kurkkasin, että kyllä, siellä on vielä joku pystyssä. Kiikutin Baileysin jämät ja avaamattoman Bacardi breezerin aamuviinoiksi janoisille. ”Älä nyt, juo se breezer aamupalaksi meidän kanssa!” yllytti vikeli nuorimies. Mikäs siinä. Ehkä heräsinkin tätä varten liian aikaisin. Olkoon tämä Luojan tähden viimeinen Bacardi breezer pitkään, pitkään aikaan! Olkoon seuraava alkoholijuoma kuiva siideri, jonka puutteessa olen täällä kärvistellyt!

Vielä oli elämällä yllätys minulle: Kun raahasin puolen vuoden kamani ulos, taksin ovi avautui ja tuttu ääni kysyi: ”Mihin nyt olet menossa?” Pyhä jysäys! Juuri tämä tyyppi kuskasi minut ja pahalta haisevan Kessun kotiin hatkareissulta. Ja juuri tämä tyyppi tuli, kun pari viikkoa sitten rukoilin hädissäni, että tarvitsen luotettavan kuskin, koska minun on pakko nostaa rahaa automaatista, jota en yksin osaa käyttää. Ja nyt hän oli taas tässä! Spookya vaiko sittenkin pyhää?

odotin, että tipahtaisin väsymyksen sudenkuoppaan, mutta en tipahtanut. Sen sijaan olin kaikesta haltioissani: ruisleivästä, kuivasta siideristä, rakkaista ihmisistä, jätskistä, oman kodin tunnusta, rakkaista levyistä, Saukkosaaren valovedestä, savusaunasta, hiljaisuudesta. Kaipaamani ihanuudet tulvehtivat ympärilläni ja minä nautin tietoisena nautinnosta.

Nyt tulin muutamaksi päiväksi kotiin muka purkamaan kamoja ennen kuin taas menen Saukkosaareen. Nyt se väsymys sitten tuli. Annan sen olla. Kai sen oli tultava ajallaan. En juuri jaksa kamoja purkaa, mutta olkoon. Eihän tässä ole yhtään mitään pahaa, kunhan en vastusta tätä ja vaadi itseltäni muuta. On kumman kahtalaista olla taas täällä. Tullessa tervapääskyt kirkuivat? Onko täällä ollut niitä aina? Eilen kaupassa tutun myyjän ääni lämmitti. Hakiessani patongin Subwaysta muistin kaikki väsyneet illat ja irvistin, että hello, tässä ollaan taas.

Hyvä olla taas kotona. Hyvä hengähtää vähän. Hyvä olla välitilassa ja huolehtia, että kun ympyrät taas leviävät, ne ovat lohikäärmeen siiven piirtoja ennemmin kuin tytön lyijykynänvetoja.