Tytön ja lohikäärmeen syksy

Tänään vietin iltaa vanhan Complete vocal technique –ryhmän kanssa, sen ensimmäisen, joka tuntuu niin kodilta. Illan emäntä oli loihtinut ihanat tarjoilut avaraan, upeaan kotiinsa. Vanha, lämmin ryhmähenki palasi yli vuoden jälkeen. Oli ihanaa puhua ja kuunnella, olla hyvässä olossa, jakaa kuulumisia, purkaa mieltään, pulputtaa laulamisesta.

Sanoin ääneen, kuinka kannan suurta syyllisyyttä siitä, etten ole tehnyt mitään laulamiseni suhteen. Olen laadukkaassa, kalliissa koulutuksessa, jossa minulla ja vain minulla on vastuu etenemisestäni. Olen sitoutunut tekemään töitä halutessani tähän koulutukseen.

Mutta koko syksy on kulunut väsymyksessä. On ollut flunssia ja koko viimeinen kuukausi on kulunut horroksessa. Miten voin mennä taas Tanskaan, kun mikään ei ole liikahtanut? Kuulostaako tutulta?

Sanottuani sen järjen valo alkoi palata. Tätä kirjoittaessanikin tunnen, kuinka viisas olento, lohikäärme sisälläni ottaa tilaa, puhuu vakaasti ja lempeästi.

Nyt alan todella hahmottaa elettyä syksyäni: olen siirtymässä vanhasta uuteen, ja koko syksy on ollut välitilaa. Se ei ole ilmaista. Se ei ole mitä tahansa tai senkun-hengailua. Itse asiassa välitila on kuluttava tila. Vanhat asiat alkavat tosissaan tuntua riipalta ja uudet asiat eivät vielä ole käsillä. Vanhat rutiinit korostuvat, uusia ei vielä ole. Kaikenlaista moskaa nousee esiin. On sirpaleita, sata päättelemätöntä langanpäätä, väliaikaisia töitä, ei mielekkäitä, luovia tavoitteita, joita kohti ponnistella. Ja on vain minä sanomassa, mihin klemmariin tai kuittiin tänään tarttuisi. Se kaikki on kääritty tähän pimeyteen ja sateeseen, joka saa monet muutkin zombieksi. Vieläkö tekee mieli syyllistää?

Joo, tekee mieli, vastaa tyttö itsepintaisesti. Kun ei tämä ole tämän syksyn asia. Olen aina ollut tosi huono treenaaja. Minulla ei ole ollut itsekuria siinä asiassa. Ehkä naamioin sen kaikkeen tähän. Ehkä minä järjestän itseni aina tällaisiin tiloihin, että sitten on hyvä syy.

Lohikäärme vastaa lempeällä vaikenemisella, joka on täynnä rakkautta ja kutsua. Se kuiskaa tietoisuuden siitä, että oikeastaan itsekurin puute ja syyllisyys pitävät toisiaan elossa, että mitä lähempänä lohikäärmettäni olen, sitä vähemmän minun tarvitsee ponnistella. Että – kertakaikkiaan, vaikka kuinka intän vastaan – hyväksyminen ja armon antaminen on ainoa tie, myös itsekurin löytämiseen.

Ruoskaa ei voi käyttää rakkaudella, lujaa tahtoa voi. Kuinka monta kertaa minun pitää ruoskia itseni verille, että opin sen? Ovatko nämä sadat vuosien ruoskaniskut vieneet minua lähemmäs päämäärääni? Tuoneet enemmän voimaa, tahdonvoimaa toteuttaa elämääni? Onko aina pakko mennä näin reunalle ennen kuin hyväksymisen tila löytyy? Voisiko siihen päästä aiemmin, välttää tätä turhaa ja tuhoisaa tuskaa?

Kiitos, että olen ollut olemassa tänä syksynä. Se on ollut tärkein saavutukseni: vain olla läsnä tässä vaihtuvassa energiassa, vain kulkea siirtymävaiheen läpi jotenkin luut kasassa. Jos olisin oivaltanut tämän saavutukseksi, olisin voinut olla vaikeuttamatta asioita vaatimalla niin paljon tekemistä.

Sisälläni on hiljaista. Hyvä olo, jota olen etsinyt niin pitkään on läsnä. Syyllisyyden rautasormet heltiävät kehostani. Jostain juurista, alhaalta kehoon leviää lohikäärmeen lämpö.

Moniaistinen joululahja

Jo toisena vuonna peräkkäin kummitätini Helena antoi minulle joululahjaksi päivän kuvailutulkattuna. Tänä vuonna se oli marraskuinen maanantai-iltapäivä Hakaniemen hallissa.

Helena aloitti kuvailemalla toriaukiota ja Hakaniemen hallin rakennusta. Sataa tihuutti. Portaille tuli mies tupakalle. Helena arveli hänen olevan lihakauppias, muttei osannut perustella vaikutelmaansa. Tottakai menimme ja kysyimme, mitä hän myi. Kukkia! Hän kertoi olleensa täällä jo 70-luvun alussa. Pitkä ura siis. Haa, tarinapää aukesi jo nyt!

Osasinkin odottaa tuoksuja, makuja ja antimiaan innolla esitteleviä myyjiä enkä pettynyt. Suklaakauppias kertoi kaikenlaisista hienouksista ja ostimme muutaman suklaakiven. Parhialan puodissa jauhoimme kahvia. Haisteltiin mausteita, tunnusteltiin 14-kiloista haukea (en ole ikinä nähnyt niin isoa kalaa) ja pysähdyttiin mainiolle sopalle.

Totesimme taas, miten erilaisten ihmisten, ruokien, mausteiden tarinat vyöryvät tajuntaan, kun vain itse pysähtyy. Se on niin pirun yksinkertaista: jos minulla on kiire, maailma on harmaa ja tyly. Jos voin pysähtyä, maailma on rikas ja vivahteikas. Toki uskon sen pätevän myös kollektiivisesti: kun ihmisillä on kiire ruuhkassa, heistä tulee henkisesti sokkoja ja sitä kautta melkein fyysisestikin. He eivät ole läsnä eivätkä oikeastaan havaitse mitään, eivät esimerkiksi minua opaskoiran kanssa. Kun sen putken hajottaa, on tilaa olla läsnä ympärilleenkin.

Kiersimme vielä yläkerrassa, jossa sama avuliaisuus jatkui. Hypistelimme esineitä, kuulimme, mikä myy ja mikä ei. Päätimme kierroksen uskomattoman laadukkaan tuoksuisiin saippuoihin, tosin saippuakauppias ei tosiaan ollut mikään innostunut sonni vaan aika sulkeutunut tyyppi.

Matkamme jatkui Fazerin kahvilaan, joka sekin oli elämyksellinen. Katselimme ihmisiä siellä, pohdimme, mikä on kunkin tarina ja syy tulla tähän paikkaan. Miten kiinnostavaa vain istua jossain ja aistia paikan ilmapiiriä.

Illan kruunasi Eija Ahvo ja Jukka Haavisto Band Pitskun kulttuurikirkossa. Sää oli aivan kamala, satoi hulluna, mutta sitä kodikkaampaa oli istua sisällä ja kuunnella lämmintä swingiä. Koskaan aikaisemmin en ole ajatellut, että rumpali voisi soittaa eroottisesti, mutta Keith Hall soitti hitaissa tunnelmapaloissa kuin olisi silittänyt naista ja nopeissa lattareissa tiukan tulisesti! Wau!

Kun teillä on joutoaikaa, menkää vaikka rautatieasemalle, lähtekää siitä kävelemään, kulkekaa silmät auki ja hitaasti, poitetkaa minne ikinä mieli tekee. Jututtakaa kioskin myyjää, vastaantulevaa äitiä ja lasta, konduktööriä. Katsokaa, miltä Kolmen sepän patsas näyttää, erotelkaa vaikka viisi eri ääntä seistessänne Stockan kellon alla. Tulette löytämään ihmeitä!